Kymmenen neitsyttä

C.H. Mackintosh

 

Lähestymme nyt sitä Herramme puheen juhlallista osaa, missä hän esittää taivasten valtakunnan kymmenen neitsyen kaltaisena. Opetus, joka sisältyy tähän mitä arvovaltaisimpaan ja mielenkiintoisimpaan vertaukseen, on sovellukseltaan laajempi kuin vertaus palvelijasta, mihin olemme jo viitanneet, sikäli että se käsittää kristillisen tunnustuksen koko alueen eikä rajoitu palvelutehtävään joko talossa tai sen ulkopuolella. Se koskee suoranaisesti ja selvästi kristityn tunnustusta – oli se sitten aito tai valheellinen.

 

”Silloin on taivasten valtakunta oleva kymmenen neitsyen kaltainen, jotka ottivat lamppunsa ja lähtivät ylkää vastaan.” (Matt. 25:1)

 

Jotkut ovat olleet sitä mieltä, että tämä vertaus tarkoittaa juutalaisten jäännöstä, mutta ei näytä siltä, että tätä ajatusta tukee sen enempää asiayhteys, missä tämä vertaus esiintyy, kuin termitkään, joilla se on puettu sanoiksi.

 

Mitä koko asiayhteyteen tulee, mitä lähemmin sitä tutkimme, sitä selvemmin näemme, että puheen juutalainen osa päättyy Matt. 24:44:ään. Tämä on niin selvää, ettei kysymyksille jää sijaa. Aivan yhtä selvä on kristillinen osa, joka ulottuu, kuten olemme nähneet Matt. 24:45:stä 25:30:een, kun taas 25:31:stä loppuun on pakanoitten osa. Niinpä tämän ihmeellisen puheen järjestyksen ja täydellisyyden täytyy tehdä vaikutus jokaiseen ajattelevaan lukijaan. Se esittää juutalaisen, kristityn ja pakanan, kunkin omalla erillisellä maaperällään ja omien erillisten periaatteittensa mukaisesti. Mikään asia ei sulaudu toiseen, ei ole mitään sekaannusta toisistaan erillisten asioiden välillä. Sanalla sanottuna tämän syvällisen puheen järjestys, täydellisyys ja monipuolisuus ovat jumalallisia ja täyttävät sielun ihmetyksellä, rakkaudella ja ylistyksellä. Tutkittuamme sitä kokonaisuutena me nousemme huulillamme apostolin sanat: ”Oi sitä Jumalan rikkauden ja viisauden ja tiedon syvyyttä! Kuinka tutkimattomat ovat hänen tuomionsa ja käsittämättömät hänen tiensä!”

 

Ja kun tutkimme niitä tiettyjä termejä, joita meidän Herramme käyttää kymmenen neitsyen vertauksessa, meidän täytyy huomata, että kyse siinä ei ole juutalaisista, vaan kristinuskon tunnustajista. Siinä on kyse meistä – se tuo julki ja opettaa vakavan läksyn näiden rivien kirjoittajalle ja lukijalle. Kääntäkäämme nyt sydämemme sen puoleen.

 

”Silloin on taivasten valtakunta oleva kymmenen neitsyen kaltainen, jotka ottivat lamppunsa ja lähtivät ylkää vastaan.” (Matt. 25:1)

 

Alkukristillisyydelle oli erityisen tunnusomaista se, mitä tässä sanotaan, nimittäin lähtö palaavaa ja odotettua ylkää vastaan. Varhaisia kristittyjä johdettiin irrottautumaan nykymaailman asioista ja lähtemään mielensä hengessä ja sydämensä palavuudessa sitä Pelastajaa vastaan, jota he rakastivat ja jota he odottivat. Tietenkään ei ollut kysymys lähtemisestä paikasta toiseen. Lähteminen ei ollut paikkaan liittyvää, vaan moraalista ja hengellistä. Se oli sydämen lähtöä rakastetun Vapahtajan perään, jonka paluuta innokkaasti odotettiin päivä päivältä.

 

 

On mahdotonta lukea eri seurakunnille kirjoitettuja kirjeitä ja olla huomaamatta, että Herran varman ja pikaisen paluun toivo hallitsi Herran rakkaiden ihmisten sydämiä varhaisina aikoina. ”He odottivat Poikaa taivaasta. He tiesivät, että Hänen oli määrä tulla ottamaan heidät olemaan kanssaan iäti; ja tieto tästä toivosta ja sen voima vaikutti niin, että heidän sydämensä irtaantuivat nykymaailman asioista. Heidän valoisa, taivaallinen toivonsa sai heidät päästämään otteensa irti maan asioista. He etsivät Vapahtajaansa.” He uskoivat, että hän saattaisi tulla minä hetkenä hyvänsä, ja siksi tämän elämän huolet oli vain määrä hoitaa hetkellisesti – epäilemättä kunnolla ja perusteellisesti – mutta vain ikään kuin odotuksen takia varpaillaan ollen.

 

Kaikki tämä välittyy sydämillemme lyhyesti mutta selvästi ilmaistuna: ”He lähtivät ylkää vastaan.” Tätä ei voisi järkevästi soveltaa juutalaiseen jäännökseen, koska he eivät mene messiasta vastaan, vaan päinvastoin, he pysyvät paikoillaan ja olosuhteidensa keskellä kunnes Hän tulee ja asettaa jalkansa öljymäelle. He eivät odota, että Herra tulee hakemaan heitä maan päältä niin, että saavat olla Hänen kanssaan taivaassa, vaan Hän tulee tuomaan heille vapautuksen heidän omassa maassaan ja tekemään heidät onnellisiksi siellä, kun hän hallitsee tuhat vuotta rauhan ja siunauksen vallitessa.

 

Mutta kristityille kuului kutsu ”mennä”. Heidän edellytetään olevan alituiseen liikkeellä asettumatta aloilleen maan päällä; lähteä hartaana ja pyhänä pyrkimyksenään saavuttaa se taivaallinen kirkkaus, johon heidät on kutsuttu, ja taivaallinen Ylkä, jolle heidät on kihlattu, ja jonka pikaista tuloa heidät on opetettu odottamaan.

 

Tällainen on aito, jumalallinen ja normaali mielikuva kristityn asenteesta ja asemasta. Ja tämän ihanan mielikuvan alkukristityt ihmeellisesti käsittivät ja käytännössä toteuttivat. Mutta valitettavasti meitä muistutetaan siitä, että kristillisyydessä me joudumme tekemisiin niin epäaidon kuin aidonkin kanssa. Taivaan valtakunnassa on ”lustetta” siinä missä ”nisuakin”; niinpä luemme näistä kymmenestä neitsyestä, että ”viisi heistä oli tyhmää ja viisi ymmärtäväistä”. Nämä ovat tunnustavan kristillisyyden todet ja valheelliset, aidot ja väärennökset, oikeat ja ontot.

 

Niin, ja tämän on määrä jatkua lopun aikaan asti, siksi kunnes Ylkä tulee. Luste ei muutu nisuksi eivätkä tyhmät neitsyet käänny viisaiksi. Ei, ei koskaan. Luste poltetaan ja tyhmät neitsyet suljetaan ulkopuolelle. Tämä on niin kaukana asteittaisesta kehityksestä, johon pyritään nykyään käytössä olevin menetelmin: evankeliumin julistuksella ja erilaisten hyväntekeväisyysjärjestöjen avulla, joiden toivotaan vaikuttavan maailmassa. Kuitenkin luemme kaikista vertauksista ja koko Uuden Testamentin opetuksesta, että Taivasten valtakunta tuo esiin mitä surullisimman sekoituksen pahaa, mätänemisprosessin, vakavaa Jumalan työn peukaloimista vihollisen taholta, pahuuden todellista edistystä periaatteessa, tunnustuksessa ja käytännössä.

 

Ja kaikki tämä jatkuu loppuun asti. Tyhmiä neitsyitä ilmaantuu, kun Ylkä ilmestyy. Mistä he tulevat, jos kaikkien on määrä tulla kääntymykseen ennen kuin Herra tulee? Jos kaikki on määrä saattaa Herran tuntemiseen nykyään käytössä olevilla keinoilla, miten sitten on mahdollista, että kun Ylkä saapuu, tyhmiä on aivan yhtä monta kuin viisaita?

 

 

Mutta ehkä joku sanoo, että tämähän on vain vertaus, kuva. Kyllä, mutta minkä kuva? Ei totisesti kuva koko maailmasta kääntyneenä. Joka näin väittää, loukkaa raskaasti pyhää kirjaa ja kohtelee Herramme vakavaa opetusta tavalla, jolla emme uskaltaisi kohdella toisen kuolevaisen opetusta.

 

Ei, vertaus kymmenestä neitsyestä opettaa vastaansanomattomasti, että kun Ylkä tulee, näyttämöllä on tyhmiä neitsyitä, ja että selkeästi, jos tyhmiä neitsyitä on, kaikki eivät ole voineet sitä ennen tulla kääntymykseen. Lapsikin voi ymmärtää tämän. Emme voi nähdä, kuinka on mahdollista, vaikka vain tämän yhden vertauksen valossa, ylläpitää teoriaa kääntyneestä maailmasta ennen Yljän tuloa.

 

Mutta tarkastellaanpa lähemmin näitä tyhmiä neitsyitä. Heidän tarinansa on täynnä varoitusta kaikille kristinuskon tunnustajille. Se on hyvin lyhyt, mutta pelottavan kaikenkattava: ”Tyhmät ottivat lamppunsa, mutta eivät ottaneet öljyä mukaansa.” Ulkonainen tunnustus kyllä on, muttei mitään sisäistä todellisuutta, ei mitään hengellistä elämää, ei mitään voitelua, ei mitään elämänyhteyttä iankaikkisen elämän lähteeseen, ei mitään yhteyttä Kristukseen. On vain tunnustuksen lamppu ja nimellisen, käsitteellisen pään uskon kuiva sydän.

 

Tämä on äärimmäisen vakavaa. Se kääntyy suunnattomalla voimalla meitä ympäröiviä laajoja joukkoja vastaan; joukkoja, joilla on kastettu tunnustus, joissa on niin paljon ulkonaista näköisyyttä, mutta niin vähän sisäistä todellisuutta. Kaikki tunnustautuvat kristityiksi. Tunnustuksen lampun voi nähdä jokaisen kädessä, mutta voi, kuinka harvoilla on öljyä astioissaan, elämän henki Kristuksessa Jeesuksessa, joilla Pyhä Henki asuu heidän sydämissään. Ilman tätä kaikki on täysin arvotonta ja turhaa. Jollakin voi olla kaikkein korkein tunnustus, hänellä voi olla mitä oikeaoppisin uskontunnustus, hän voi olla kastettu, hän voi nauttia Herran ehtoollista, hän voi olla kaikkien sääntöjen mukaan merkitty kristillisen yhteisön jäseneksi ja asianmukaisesti tunnustettu sellaiseksi, hän voi olla pyhäkoulunopettaja, vihitty pappi – hän voi olla kaikkea tätä ja kuitenkin vailla jumalallisen elämän kipinääkään, vailla taivaallisen valon sädettäkään, vailla mitään yhdyssidettä Jumalan Kristukseen.

 

Jotain aivan erityisen pelottavaa on ajatuksessa siitä, että on sen verran Jumalan palvelija, että pettää sydämensä, vaientaa omantuntonsa ja tuhoaa sielunsa, juuri sen verran uskossa, että on se nimi, että elää, vaikka onkin kuollut, sen verran, että jää ilman Kristusta, ilman Jumalaa ja ilman toivoa maailmassa. Sen verran, että voi pönkittää sieluaan tekaistulla luottavaisuudella ja täyttää sen väärällä rauhalla siihen asti kunnes Ylkä palaa, ja että silmät avautuvat kun on liian myöhäistä.

 

Näin on tyhmien neitsyiden laita. He näyttävät olevan hyvin viisaiden kaltaisia. Tavallinen tarkkailija ei ehkä kykene näkemään mitään eroa toistaiseksi. Kaikki lähtevät yhdessä. Kaikilla on lamput. Ja sitäpaitsi, kaikki astuvat syrjään uneksimaan ja nukkumaan niin viisaat kuin tyhmätkin. Kaikki havahtuvat keskiyön huutoon ja laittavat lamppunsa kuntoon. Tähän asti ei ole havaittavissa mitään eroa. Tyhmät neitsyet sytyttävät lamppunsa – tunnustuksen lampun, jonka sytyttää elottoman, luulotellun, nimellisen uskon kuiva sydän; voi! arvoton, pahempi kuin arvoton asia, kohtalokas sielun tuhoava harha.

 

 

Suuri ero on tämä; leveä rajalinja ilmaantuu pelottavan, niin kauhistuttavan selvänä: ”Tyhmät sanoivat ymmärtäväisille: ’Antakaa meille öljyänne, sillä meidän lamppumme sammuvat.’ ” Tämä todistaa, että heidän lamppunsa oli sytytetty, sillä jos niitä ei olisi sytytetty, ne eivät olisi voineet sammua. Mutta kyse oli ainoastaan valheellisesta, lepattavasta, katoavasta valosta. Sitä ei ruokittu jumalallisesta lähteestä. Se oli pelkän huulten tunnustuksen valoa, jota ruokki järkiperäinen usko, ja se kesti vain sen verran, että se kykeni pettämään heidät itsensä ja muut ja sammui juuri sillä hetkellä, kun he eniten sitä tarvitsivat jättäen heidät ikuisen yön kauhistavaan pimeyteen.

 

”Meidän lamppumme sammuvat.” Kauhistava huomio! ”Ylkä on läsnä ja meidän lamppumme sammuvat. Meidän ontto tunnustuksemme tulee julki Hänen tulemuksensa valossa. Meillä oli omasta mielestämme kaikki hyvin. Tunnustimme samaa uskoa, meillä oli samanmuotoiset lamput, samankaltainen sydän lampuissamme, mutta voi! Huomaamme nyt sanomattomaksi kauhuksemme, että olemme pettäneet itseämme, että meiltä puuttuu se ainoa tarpeellinen: ’elämän henki Kristuksessa, voitelu Pyhältä, elävä yhdysside Yljän kanssa. Mitä me teemme? Oi te viisaat neitsyet, säälikää meitä ja jakakaa öljynne kanssamme. Olkaa niin hyvät ja armahtakaa meitä. Antakaa meille vähän, vaikka vain pisara tuota elintärkeää nestettä, ettemme tuhoutuisi ikuisesti.”

 

Kaikki aivan turhaan. Kukaan ei voi antaa öljystään toiselle. Kullakin on juuri riittävästi itselleen. Ihminen voi antaa valoa, mutta hän ei voi antaa öljyä. Se on yksin Jumalan lahja. ”Ymmärtäväiset vastasivat ja sanoivat: ’Emme voi, se ei riitä meille ja teille. Menkää ennemmin myyjäin luo ostamaan itsellenne.’ Mutta heidän lähdettyään ostamaan ylkä tuli, ja ne, jotka olivat valmiit, menivät hänen kanssansa häihin, ja ovi suljettiin.” Ei hyödytä odottaa saavansa apua kristityiltä ystäviltä tai odottaa heidän pönkittävän meitä. Ei hyödytä lentää sinne tänne toivoen löytävänsä jonkun, johon nojata, jonkun pyhän ihmisen tai etevän opettajan; ei hyödytä rakentaa kirkkomme, uskontunnustuksemme tai sakramenttiemme varaan. Meiltä puuttuu öljyä. Emme tule toimeen ilman sitä. Mistä saamme sitä? Ei ihmiseltä, ei kirkolta, ei pyhimyksiltä, ei isiltä. Meidän täytyy saada sitä Jumalalta, ja Hän, siunattu olkoon hänen nimensä, antaa ilmaiseksi. ”Jumalan lahja on iankaikkinen elämä Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta.”

 

Mutta huomaa: se on henkilökohtainen asia. Kullakin täytyy itsellään olla sitä. Kukaan ihminen ei voi uskoa toisen puolesta tai saada elämää toiselle. Kunkin täytyy olla tekemisissä Jumalan kanssa itse. Yhdysside, joka liittää sielun Kristukseen, on syvästi henkilökohtainen. Ei ole olemassa mitään sellaista kuin toisen käden usko. Ihminen voi opettaa meille uskontoa tai teologiaa tai Raamatun kirjainta, mutta hän ei voi antaa meille öljyä, hän ei voi antaa meille uskoa, hän ei voi antaa meille elämää. ”Se on Jumalan lahja.” Kallisarvoinen pieni sana ”lahja”. Se on Jumalan kaltainen. Se on yhtä ilmainen kuin Jumalan ilma, yhtä ilmainen kuin Hänen auringonpaisteensa, yhtä ilmainen kuin Hänen virkistävät kastepisaransa. Mutta, toistamme juhlavasti painottaen: jokaisen on saatava se itselleen.

 

”Kukaan ei voi veljeänsä lunastaa eikä hänestä Jumalalle sovitusta maksaa. Sillä hänen sielunsa lunastus on ylen kallis ja jää iäti suorittamatta.” (Ps. 49: 8-9)

 

 

Mitä sanot näihin vakaviin tosiasioihin? Oletko viisas vai tyhmä neitsyt? Omistatko elämän ylösnousseessa ja kirkastetussa Vapahtajassa? Oletko pelkkä uskonnon tunnustaja, joka on tyytyväinen kirkossakäynnin pelkkään tavalliseen kuolleeseen rutiiniin, joka on juuri riittävän uskovainen, että olisit kunnioitettu maan päällä, mutta et tarpeeksi omistaaksesi yhteyden taivaan kanssa?

 

Pyydämme sinua hartaasti ajattelemaan vakavasti näitä asioita. Ajattele niitä nyt. Ajattele, kuinka sanomattoman kauheaa on huomata tunnustuksesi lampun sammuvan jättäen sinut hämärään pimeyteen – iankaikkisen yön pimeyteen. Kuinka kauheaa on huomata oven sulkeutuvan säteilevän kulkueen jäljessä, joka on menossa häihin, mutta sulkeutuvan kasvojesi edessä! Kuinka tuskallinen huuto: ”Herra, Herra, avaa meille!” Kuinka murskaava vastaus: ”Minä en tunne teitä”.

 

Oi, anna näille painaville asioille paikka sydämessäsi nyt, kun ovi on vielä auki ja kun Jumala ihmeellisessä pitkämielisyydessään vielä pidentää armon päivää. Nopeasti lähestyy se hetki, jolloin armon ovi suljetaan edessäsi ikuisesti, jolloin kaikki toivo on mennyttä ja sinun kallisarvoinen sielusi syöksyy mustaan ja ikuiseen epätoivoon. Herättäköön Jumalan Henki sinut kohtalokkaasta unestasi älköönkä antako sinulle mitään lepoa, ennenkuin löydät sen Herran Jeesuksen Kristuksen täytetyssä työssä ja hänen siunattujen jalkojensa juuresta ihailussa ja palvonnassa.

 

Silmäilemme vielä vain hetken viisaita neitsyitä. Suuri erottava piirre, joka tämän vertauksen opetuksen mukaan erottaa heidät tyhmistä neitsyistä, on se, että lähtöhetkellä he ”ottivat öljyä astioihinsa ynnä lamppunsa”. Toisin sanoen todelliset uskovat erottaa pelkistä tunnustajista se, että heillä on sydämessään Jumalan Pyhän Hengen ihanuus: he ovat saaneet elämän hengen Kristuksessa Jeesuksessa ja Pyhän Hengen, joka asuu heissä sinettinä, vakuutena, voiteluna ja todistajana. Tämä suurenmoinen ja häikäisevä asia on luonteenomainen kaikille todellisille Herraan Jeesukseen Kristukseen uskoville – mykistävä, ihmeellinen asia, varmasti suunnaton ja sanoinkuvaamaton etuoikeus, jonka pitäisi ikuisesti saada sielumme kumartamaan pyhässä palvonnassa Jumalamme ja Herramme Jeesuksen Kristuksen edessä, jonka suorittama lunastus on hankkinut meille tämän suuren siunauksen.

 

Kuinka surullista ajatella, että huolimatta tästä korkeasta ja pyhästä etuoikeudesta joudumme lukemaan kuten vertauksemme sanat kuuluvat: ”Yljän viipyessä tuli heille kaikille uni, ja he nukkuivat.” Kaikki poikkeuksetta niin viisaat kuin tyhmätkin nukahtivat. Ylkä viipyi, ja kaikki ilman yhtään poikkeusta menettivät tuoreutensa, palavuutensa, Hänen tulemuksensa toivon voiman ja vaipuivat sikeään uneen.

 

Niin väittää vertauksemme, ja sellainen on historian vakava tosiasia. Koko tunnustajien joukko vaipui uneen. Se ”siunattu toivo”, joka paistoi niin kirkkaana varhaisten kristittyjen taivaanrannassa, himmeni ja kalpeni hyvin nopeasti; ja tutkiessamme kirkkohistorian lehtiä kahdeksantoista vuosisadan ajalta, Apostolisista Isistä aina tämän vuosisadan alkuun (18. vuosisata), etsimme turhaan mitään älykästä viittausta seurakunnan erityiseen toivoon, siunatun Yljän henkilökohtaiseen paluuseen. Itse asiassa tämä toivo joutui seurakunnalta käytännössä hukkaan; ei, vaan ennemminkin sen opettamisesta tuli melkein harhaoppi. Ja nytkin näinä viimeisinä päivinä on satojatuhansia tunnustettuja Kristuksen palvelijoita, jotka eivät uskalla saarnata eivätkä opettaa Herran tulemusta sellaisena kuin siitä opetetaan Raamatussa.

 

 

Mutta totta on, Jumala olkoon siunattu, että huomaamme valtavan muutoksen tapahtuneen viimeisen viidenkymmenen vuoden sisällä. On tapahtunut suuri herääminen. Jumala Pyhän Henkensä välityksellä kutsuu kansaansa takaisin kauan unohduksissa olleiden totuuksien ääreen, ja muiden joukossa häikäisevän totuuden Yljän tulemuksesta. Monet huomaavat nyt, että Yljän viipymisen syy oli yksinkertaisesti se, että Jumala oli pitkämielinen meitä kohtaan, koska hän ei tahtonut, että kukaan hukkuu, vaan että kaikki tulisivat parannukseen. Kallisarvoinen syy!

 

Mutta he ymmärtävät myöskin, että huolimatta tästä pitkämielisyydestä Herra on ovella. Kristus tulee. Keskiyön huuto on kaikunut: ” Katso, ylkä tulee! Menkää häntä vastaan! ” Vastatkoot miljoonat äänet kaikuna tuohon sielua ravistelevaan huutoon kunnes se kaikuu mahtavassa moraalisessa voimassaan navalta navalle ja joelta maan ääriin herättäen koko seurakunnan odottamaan yhtenä miehenä meidän sydäntemme siunatun Yljän häikäisevää ilmestymistä.

 

Rakastetut veljet Herrassa, herätkää! Herätköön jokainen sielu. Pudistakaamme harteiltamme maailmallisen huolettomuuden ja mukavuudenrakkauden velttous ja uni. Nouskaamme uskonnollisen muodollisuuden yksitoikkoisen rutiinin näivettävän vaikutuksen yläpuolelle. Heittäkäämme valheellisen teologian dogmit ja lähtekäämme mieliemme hengessä ja sydäntemme rakkaudella palaavaa Ylkäämme vastaan. Tulkoot Hänen vakavat sanansa sieluillemme tuoreella voimalla: ”Valvokaa siis, sillä ette tiedä päivää ettekä hetkeä”. Olkoon sydäntemme ja elämämme kieli: ”Amen, tule, Herra Jeesus!”

 

Pahuuden synkkä virta juoksee joutuin:

Herätkää ja palvelkaa te armon lapset.

Etsikäämme säälien kadoksissa olevia sieluja,

kun hyvin tiedämme hinnan, minkä heidän lunastamisensa on maksanut.

Laulaen haltioituneina Vapahtajan suurta rakkautta

ja odottaen, että Hän tempaa meidät ylös.

”Se voi tapahtua huomenna tai jo ensi yönä”.

Olkoot meidän kupeemme vyötetyt ja palakoot lamppumme kirkkaasti.

 

 

Englanninkielestä suomeksi kääntänyt

 

Sirkka Liisa Mandell